Siskoni hävitti tänään avaimensa pizzamatkallamme. Tai niin hän luuli. Kiersimme kaikki lähipaikat ja kuljimme maahan katsoen. Ei missään. Puheluiden ja lapsen itsesyytösten jälkeen (hän jo mietti, mikä hänen syntymässään on mennyt pieleen) päädyimme soittamaan kiinteistöhuoltoon. Sepäs olikin melkoinen puhelu..
Ensin virkailija ei meinannut löytää paikkaa rekisteristä ollenkaan. Voisko kaikki vaan lukea kadunnimellä? Ja kun talo löytyi, olimme seuraavan haasteen edessä. Mähän en asu asunnossa. Pohdintojen jälkeen virkailija soitti päivystävälle huoltomiehelle, joka ensitöikseen epäili, että olenko aikuinen. Kiitos vain. Keskustelin hänen kanssaan pitkään siitä, että miten voimme todistaa olevamme oikealla asialla. Asunnon oikea omistaja kun istui lentokoneessa.. Painotin, että osaamme kyllä kuvailla asuntoa. Lopulta muistin, että henkkarini ovat asunnossa sisällä ja hän lupasi tulla.
Pitkän odottelun jälkeen hän saapui ja päästi meidät rappuun, mutta asuntojen avaimet eivät olleetkaan siellä, missä hän luuli ja joutui lähtemään hakureissulle. Onneksi olimme sentään jo rapussa.
Kun viimein pääsimme sisälle, pyysi hän henkkarit molemmilta. Omani löysin, mutta lapsen en.
Todistimme henkilön oikeaksi koulukuvilla! Onneksi ne riitti.
Mitä tästä opimme? Älä luota lapseen.
(Isä kutsui siskoa otsikon sanalla.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti