Askarteluvimma kertaa sata

Mä oon aina tykänny askarrella. Kaikkea nättiä näperrystä. Mutta nyt tää on jo ihan hulluuden puolella kohta. Mulla on joulukortteja niin paljon,että ei niille oo kaikille ees kohteita. Ja lisää tekis vaan mieli tehä. Pitää varmaan myyä ne jollekkin.
Eilen järjestin askartelutarvikkeet. Niitä on niin paljon,että riittää kymmeneksi seuraavaksi jouluksi ja muutamaan muuhun arkeen ja juhlaan. Eilen ostin vähän lisää. Että nyt on mistä tehä. Mietin myös,kuin paljon niihin on vuosien aikana mennyt rahaa,mutta myös että kuin paljon olisi mennyt,jos kaikki olisi normaalihintaista. Suurin syy siihen,että laatikot pursuaa on se,että hyödynnän aleja mahollisimman paljon. Koluan aina kaikki alelaarit ja niillä mennään. Parasta määrässä on se,että voi aloittaa askartelun kun fiilis iskee eikä tarvitse miettiä,että onko jotain mistä tehdä. Mä oon kuitenkin niin fiilistekijä,että välillä on pitkiä aikoja,kun en tee mitään ja nyt tulee joulukortteja enemmän kuin tarpeeksi. Onneksi ne ei vanhene.
(Teksti on kirjoitettu puhelimella työmatkalla,joten jos muotoilu mättää...)
Laitan uusista korteista kuvia,kun muistan,puhelimella se ei onnistu.

Sisko tulee tänään yökylään ja huomenna nään parhaita naisia. Aktiivista viikonloppua!

Jos elämä ois helppoo

Näissä tunnelmissa alkaa uusi viikko. Ehkä tunnelmat tässä muuttuvat.

Ei mulla muuta tällä erää.

Sellasta sopivaa viikkoa!

Lapsenvahti

Touhukkaan arkiviikon päätteeksi olin eilisillan vahtimassa lapsia. Termi on mielestäni tyhmä, eihän niitä tarvitse vahtia. Tai tarvitsee toki, mutta vahtiminen kuulostaa jotenkin karulta. Mutta emmä kyllä mitään parempaakaan termiä keksi.. Mutta siellä olin, aikuisena läsnä, kun vanhemmat olivat konsertissa.
Lapsia oli kolme. Kahdesta perheestä. Toista tytöistä olen hoitanut paljonkin, poika ja toinen tyttö olivat kaverin perheestä. Heidät olen nähnyt kerran kauan sitten. (Pienimmän maailmassa se on kauan sitten. Hän on nyt eskari eikä ollut mitään muistikuvaa että olisi minut nähnyt aiemmin ja hänhän kuitenkin muistaa kai-ken.) On siitä oikeestikkin monta vuotta.. Eilen mua oli odotettu paljon.
Eilen olin juuri sellainen maailman paras lapsenvahti, jollaisen olisin itelleni aikanaan halunnut. Menin sinne lähellä oikeaa nukkumaanmenoaikaa, mutta lapset saisivat valvoa, jos jaksavat. Iltapalaksi oli varattu sipsiä ja vanukkaita ja rakensimme keittiöön majan, jossa lapset saisivat nukkua. Kuin kiva lapsenvahti! (Vaikka oikeestihan vanhemmat olivat iltapalat varanneet ja antaneet luvat kaikkeen normaalista poikkeavaan..) Ilta sujui leppoisasti. Tytöt piirsivät ja poika luki. Rakensimme hienon majan ja petasimme sinne sängyn. Yökkärit päällä, jotta voi sitten mennä nukkumaan kun nukuttaa. Iltapalaksi kaksi halusi vanukkaan lisäksi leipää. Ei yhtään sipsiä. Ja juomaksi maitoa. Onneksi niillä on sentään jokin terveellisyyskäsitys, vaikka olisi saanut laittaa ranttaliksi!
Kun vanhemmat tulivat, olivat lapset majassa, enää yksi hereillä. Vanhemmat yllättyivät siitä, että lapset eivät olleet väkisin pysyneet hereillä, vaikka olisi saanut. Kaikilla oli onnistunut ilta.

Kun poika meni ekana nukkumaan, toivotin hyvää yötä ja sanoin, että oli mukava nähdä. Hän vastasi "Kiitos. Niin oli todella mukava nähdä. Toivottavasti nähdään uudestaan!" Tulipa hyvä mieli!


On mullakin lapsena ollut lapsenvahteja. En muista kovin montaa, mutta naapurin isot pojat kävi mua välillä vuorotellen hoitamassa. Joskus oli tyttöystävätkin mukana. Kai ne olivat kaikki neljä oikeesti kivoja, mutta yksi on mun mielikuvissa Tyhmä, koska kerran käski  mennä nukkumaan kesken pelin, vaikka se kiva mies ois vielä antanut pelata loppuun. Suutuin ja sanoin naista Lehmäksi. Mitäs tulee tänne komentelemaan. Että anteeksi vain hänelle! Vaikka lapsenvahtina olen mielestäni yleensä tosi hyvä, hoitolapsena en varmasti sitä ollut.. Mun hoitolapset kyllä on ihania vain.

Ai mikä aika?

Johtuuko se tästä syksystä vai omasta liiasta aktiivisuudesta vai mistä, että tuntuu ettei aikaa ole mihinkään. Enkä elä vielä ees ruuhkavuosia! Enkä ole vissiin ainoa, joka kirjoittelee vastaavanlaista postausta eli tää taitaa olla joku suurempikin ilmiö. Viikon lopussa en oikein ees osaa sanoa kalenteriin katsomatta, mihin viikko on mennyt, mutta koko ajan olen jossain ollut. Sitten kun kotiin tulee ei varmana jaksais tehä enää mitään ja ooh, lumipallo-efekti on siinä!

Liikunta on ihan jäänyt, nyt kun työmatkapyöräilykään ei ole enää ohjelmassa. Ollut muuta tekemistä.. Mutta ah kuinka ylpeä olenkaan, ihan oikeasti menin tänään ennen töitä salille! Lähin kotoa aikaisemmin, jotta ehin salille ennen töitä. Kelaa! Suunnittelin ottaa tavaksi mennä ysin/myöhempinä aamuina salille ennen töitä, johonkin se liikunta pitää mahuttaa. En kyllä aina, välillä täytyy saaha nukkua ja nauttia rauhassa. Mutta jos ees välillä. Ja sinnikkäästi mä niitä ilta- ja viikonlopputreenejäkin kalenteriin merkkailen, ne vaan tuppaa sieltä ajautumaan pois.
Mutta mihin se aika ees ihan oikeesti menee, kun enhän mä ees nää ketään ikinä? Partio mulla on kerran viikossa. Sen lisäksi tulee sitten välillä kaikkia ylimääräisiä partiojuttuja. Noin kerran kuussa töissä on työilta. Tsiding, taas yksi ilta kiinni. Kun viikolle sattuu työilta ja ylimääräinen partio niin ohhoh, siinä olikin sitten jo 3 iltaa heti kiinni. Vaikka joo, olen aktiivisesti jättänyt pois ja delegoinut eteenpäin asioita, jotka ei oo niin kivoja tai ihan  vaan lisäajan takia, mutta silti. Vaikka on kuinka kivoja juttuja, niin välillä ois kiva jotenkin.. hengittää. No, parin viikon päästä (pitäis) helpottaa.

Ja sittenhän tässä on vielä lisähaaste. Elämäni on kuitenkin aina ollut aika aktiivista ja kalenterissa täysiä viikkoja silloin tällöin..  Ettäkun on nykyään parisuhde ja tsiding, kahen ihmisen menot ja täyet kalenterit ois sovitettava yhteen niin, että ois sitä yhteistäkin aikaa. Se vaatii organisointia ja suunnittelua, mutta se on (ainakin mun mielestä) myös sen arvoista. Ja kun ees ne arjen aikataulut menis valmiiks yksiin niin ois helpompaa muttakun ei. Noh, tääkin asia varmaan tästä tasoittuu kun oppii ottamaan valmiiksi huomioon toisen eikä tarvitse erikseen varata, että ens viikolla se ja tää. Ja kyllä nää muutkin menot tästä taas hellittää.

Kiireen keskellä voi silti panostaa niihin pieniin arjen luksus-hetkiin ja kaikki tuntuu taas hieman vähemmän kiireiseltä. Tänään aion laittaa kasvonaamion. Tämä on ollut sellainen viikon aloitus, että jos maanantait ois aina tälläsiä, niin elämä ois helppoo.






Ainiin, tänään saatiin ne viralliset kuvat. Tottakaihan siellä näkyy ne haarakiilat ja naarmut, mutta elämä on.. Henkilökunnan kuvassa pönötetään ryhti niin hyvänä ettei ikinä (selän notko saa kivasti vauvamahannäköisen vieruskaverille). Mutta mun varpaat elää ihan omaa elämää, ne ei viitti niin virallisesti pönöttää.. Jep.

Kuinkas sujui loppuviikko?

Täytyy aloittaa sillä, että matto ei ole edennyt viime postauksen jälkeen. Tässä on ollut muuta puuhaa, mutta kyllä se tuosta valmistuu..

Torstaina töissä oli työilta. Päivä oli ollut rankka ja innostus pidempään päivään oli totaali nolla. Työilta oli onneksi tosi mielenkiintoinen ja esimies oli järjestänyt pientä kivaa oheen. Aloitettiin teippaamalla kaikkien selkään sydän, johon jokainen sai käydä kirjoittamassa positiivista siitä henkilöstä! Siitä tuli niin hyvälle tuulelle. Laitettiin ne lopuksi pukkarin kaappien oviin, voi sitten tiukan paikan tullen käyä muistelemassa niitä kaikkia hyviä juttuja. Äänestettiin myös positiivisinta työntekijää. Ykkössija meni kolmelle ja mä olin niistä yksi! Aika iso ylläri, en ois kyllä arvannut. Kivaa oli se, että kaksi muuta ykköstä olivat ne, joiden kohalla mietin, että kumpaa äänestän.. Tälläsillä pienillä positiivisilla jutuilla on kyllä ihan hurja suuri vaikutus mielialaan.

Perjantaina näin blogissa aiemmin mainitun Neiti Aurinkoisen äiteineen. Viimeksi taiettiin nähä neidin 1v synttäreillä. Pientä uhmaa alkaa olla havaittavissa..
Illemmalla menin isälle syömään ja isän ja siskon kanssa teatteriin. Svenskanissa Djungelboken, menkää kaikki sinne! Kaikin puolin niin hyvä että on vaikea edes kuvailla, se täytyy itse kokea.

Lauantaina olin kaupungilla esikoistaan odottavan peruskouluaikaisen luokkalaiseni kanssa (aiemminkin blogissa mainittu.) Laskettuun aikaan on enää kuus viikkoa, 6!! Tuntuu ihan hurjalta ja ihanalta ja aiettä.
Käytiin syömässä ja kahvilla ja kaupoissa. Ostin täydellisen takin! Oli ihana nähä ja olla.
Illalla oli vuorossa ystävän synttärit. Hyvää ruokaa ja juomaa ja ohjelmaa ja täydellisiä naisia!

Totean taas, elämäni sujuu aika hyvin. Nyt järjestelen kotijuttuja ja illaksi kylään.

Huomenna aion olla reipas ja mennä salille aamusta, ekaa kertaa ikinä! Jos siitä tekis tavan, kerkeis treenata vähän useammin.

Yks pikku projekti

Aloitin projektin. Aion tehä maton. Virkaten, ihan ite. Minä, joka olen kerran eläissäni virkannut: tokalla luokalla piti tehä käsinukke. Muut teki vuoden aikana käsinuken ja osa jopa huilupussinkin. Ja mitäs minä tein? Puolikkaan käsinuken. Ei vissiin oikeen mun ala..
Olen haaveillut virkkaamisesta jo kauan. Neuloahan osaan jo, talvisin teen sitä paljonkin. Keskittyminen riittäisi lähinnä kaulaliinoihin, mutta eikai ihminen niitä loputtomia määriä tarvitse. Neulon mä muutakin, mutta ne projektit tuppaa usein jäädä kesken (kaulaliinat ei koskaan, ja pah). Mä osaan ja tykkään tehä, mutta usein haluisin vain heti-mulle-kaikki-nyt ja jopas onkin vaikea selkoisia silloin kaikki ohjeet.. Niin ja jos löytyy joku kiva lanka tai malli, niin jää edelliset kesken uuen tieltä.
Nytkin on monta juttua kesken. Muttakun nyt haluan virkata! Viime viikolla löysin inspiroivan virkkauskirjan kaupasta ja päätin aloittaa virkkaamisen. Koska mulla oli pidennetty viikonloppu vapaata ja vietin sen äitin luona, en voinut heti aloittaa (missään kaupassa ei ollut matonkuteita, oisin ostanut samalla kerralla kuin kirjan ja aloittanut heti illalla). Reissun päältä viikonloppuna ostin matonkudetta ja eilen hienoja glitter-koukkuja (vaikka koukun ulkonäöllä ei muka ole väliä, on niillä!). Tänään sen sitten aloitin. Onneksi mulla sattu juuri tänään olemaan lehmän hermot. Aloitin ja purkasin 3 kertaa. Koitin välillä Jumbolangasta, mutta ei se mennyt yhtään sen paremmin, oli oikeestaan vaikeampaa virkata.
Mutta sitten! Olen jo oikein pitkällä ja haluaisin vielä pidemmälle mutta huhheijaa, mitä kello on! Pakko nukkua, huomenna on töitä. Jatkan sitten taas..
Äiti epäili projektini valmistumista suuresti ja eräs mieskin kuulosti melko epäilevältä. Näytän niille, että mä jotain joskus voin saaha valmiiks asti (vaikka oikeesti, oommä paljon saanutkin.)

Ei tuo matto ihan siltä näytä kuin kuvassa, mutta ei sen niin väliä. Pääasia on tekeminen ja tekemällä oppii. Seuraavasta tulee varmaan jo paljon hienompi. Jos en tätä ensimmäistä kehtaa laittaa omalle lattialle, ainahan sen voi antaa jollekkin isovanhemmista, eikö niien mielestä kaikki lapsenlapsen tekemiset oo i-ha-ni-a (eihän sillä oo väliä, että mä oon 24 enkä 4v)?

Seuraavaksi yks pikku projekti: unta kalloon! Torstaina voi sitten jatkaa virkkaamista, huomenna ei ehi.

Agenttikalenteri tai adventtikalenteri, ihan sama

Kirjoitin partiolaisten adventtikalentereiden myynnistä aiemminkin. Keskiviikkona se oli helpompaa. Partiolaiset ikähaarukalla 7-9vuotta ovat vähän innokkaampia ja itsevarmempia myyjiä kuin 10-12v. He olivat niin tosissaan että meitä johtajia oikein nauratti. Ja niitä muitakin ihmisiä.. "Hei asiakkaita!" kuului aina välillä ja sitten juoksujalkaa ihmisten perään "Anteeks, anteeks! Haluatteko ostaa?" Ja tottakai monta myymässä samalle ihmiselle, vaikka heidät oli jaettu myyjäpareiksi. Yksi käytti koko ajan tasapainoillen muureilla, koska hän ei osannut sanoa sanaa Adventtikalenteri. Yksi pari meni reippaasti myymään "Haluatteko ostaa partiolaisten - HEI, MIKÄ SE SANA OLI?" "Adventtikalenteri" "Niin, sellaisen?" Saivat myytyä. Seuraavalle he menivät reteesti "Hei, haluatteko ostaa partiolaisten agenttikalenterin?" Jep. Saivat myytyä. Toivottavasti ostaja ei pety, ei taida agentteja löytyä siitä kalenterista. Myyntiä oli huikea määrä ja lapset niiiiin innoissaan. Toivottavasti ensi kerralla käy yhtä hyvin, mutta onneksi ekalla kerralla kävi näin, helpompi innostaa myymään uudestaan. Voi pieniä herttaisia.
Ja toki, tuon ikäiset on vielä niin suloisia, että saavat anteeksi epäkohteliaisuutensa esim seistessään kiinni kaupan ovessa niin, ettei kukaan pääse ohi. Ja ihan varmasti naama myy paremmin, mutta en edelleenkään usko siihen, että joku jättää ostamatta vain sen takia, että partiolainen on liian vanha.


Haluan kertoa vielä kaksi asiaa, vaikka kumpikaan ei liity edelliseen. Paitsi ensimmäinen partioon. Olin tänään boulderoimassa. Yllätin itsenikin siinä, kuinka hyvin pärjäsin. Ja oli kyllä hauskaa! Tilaisuus oli järjestetty lippukunnanjohtajille. Kuinka kivaa, kun joku joskus järjestää ohjelmaa mihin ei tarvitse kuin mennä.

Siskoni soitti. Hän oli laittanut viestin, kun olin kiipeilemässä.
"Du är VÄRLDENS bästa storasyster på riktigt!!!!!!!!!!!!! <3<3<3"
Koko puhelu koostui samasta aiheesta. Olen maailman paras, ihanin ja kaikkea ällösöpöilyä ja saan ens kerralla maailmanennätyspitkän halauksen ja koska nähään ja koska tuun kylään ja koska nähään ja koska nähään. Ikävä on suuri ja suuri ja valtava ja sietämätön ja suuri.
Ja tosiaan, edellisestä näkemisestä on aika kauan. Mutta muistan myös ne useat kerrat, kun kaikkialla on lukenut "sisko on tyhmä" tms. Tänään peilissä lukee kuulemma, että olen paras. Aika ihana <3. Mulla on maailman paras pikkusisko (jos mä oon kerran se paras isosisko ja paras sisko ja paras.)

Yllättävä joulufiilis

Tänään ajauduin pyörimään kauppoihin. Oli oikein shoppailufiilis ja löysinkin kivoja juttuja enkä mitään turhaa (hih). Paitsi ehkä askartelujuttuja, eihän niitä ihminen tarvitse kovin paljoa. Mutta saan niistä jotenkin ihan hirveitä kiksejä. Jee, uusia askartelujuttuja! Aloitinkin heti kotiin päästyäni korttiaskartelun.

Joulukortteja! (Ja yhen pienen siskon synttärikortin tein siinä samalla valmiiksi..) En tykkää siitä materialismista, mikä jouluun yhistetään. Että kauppojen hyllyt on jo viikko tolkulla notkunut joulusuklaista, joulukalentereista, glitteristä ja kaikesta tilpehööristä. Kohta alkaa joka puolella kilkkaamaan joululaulut, voiapua. Tykkään joulusta perhejuhlana. Vietämme joulua suvun kesken, syömme hyvin ja nautimme. Tykkään joulutunnelmasta (ilman sitä glitteriä ja joulurenkutuksia, vaikka toki on myös kivoja koristeita ja kauniita lauluja). On musta kiva saada lahjojakin. Mutta vain sellaista kivaa ja tarpeellista. Itse ostan lahjat niille, joille keksin jotain kivaa ja lahjan saajaa kuvaavaa. En halua antaa mitään sen takia, että jouluna kuuluu tehdä niin.
Parasta joulussa (tai jouluvalmisteluissa lähinnä) on se, että saa askarrella kortteja! En ole kovin monena vuonna niitä postittanut (kröhöm), mutta askarrellut olen. Ja lopulta liittäny lahjapakettiin aattona. Silloin kun olen kortit muistanut postittaa, olen tehnyt toiset kortit aatoksi. Tuplailo!

Tänään tein 7 korttia. Ehkä teen vielä jonkun ennen nukkumaanmenoa. Laitan tähän postaukseen kuvat valmiista korteista. Ihan vaan siltä varalta, etten tänä(kään) vuonna lähetä niitä, voi täällä käydä kurkkimassa kuvia ja ajatella että lähetin just sulle just sen kaikista kauneimman.











Ja ei, vaikka aloitin joulusta puhumisen näin aikaisin, en aio jatkaa sitä kuin aikaisintaan lähellä joulua. Yllätin itseni valtavasta joulukorttien-askartelu-tarpeesta ja pitihän se jakaa.

(Jos oikeasti haluaa joulufiilistä, on partiolaisten adventtikalenterit myynnissä. Niitä saa ostaa esimerkiksi mun kautta.)

Kahlataan tää marraskuun harmaus ensin ja keskitytään sitten siihen jouluun.

Aktiivista viikkoa!

Näkee naamasta

Tapahtui n. klo 03

Oltiin kaveriporukalla Drinkki-illan jatkoilla ulkoilemassa. Seisoin yhden kanssa juttelemassa, muut oli lähellä porukkana. Meiän viereen tuli mies, ikä arviolta meiän isän luokkaa, joka avasi keskustelun näin:

"Te ootte varmaan molemmat varattuja naisia?"

Ei kovin vakuuttava avauslause välttämättä.. Tässä tapauksessa se ei haitannut. Keskustelu jatkui näin. (S= minä, L= ystävä, LM = lipevä mies)

S "Joo, niin ollaan."
LM "Vakaasti seurustelevia naisia."
L "Jep, meiän puolisot on tossa takana."
LM "Niin mä ajattelin,te näytätte siltä."

Ja sitten hän poistui. Oli siinä iskuyritystä kerrakseen. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka oma parisuhde status olisi ollut mikä, olisin varmasti vastannut myöntävästi ensimmäiseen kysymykseen. Mutta nyt ei valehdeltu, paitsi vähän siinä, että miehistä vain toinen oli oikeasti mukana, ne muut oli kavereita.

Enimmäkseen muutkin kohtaamiset muiden kuin omien ystävien kesken oli poikkeuksellisen epämääräisiä. Että jos kääntää selän, niin onko siihen pakko jäädä vielä pyörimään? Tai onko pakko ottaa ohikävelevältä, tuntemattomalta naiselta hattu päästä? Niinku miks?

Mutta yksi positiivisesti hämmentävä juttu.
Siinä seisoin jonossa, kuten muutkin. Naisten jonot on yleensä melko pitkiä. Sitten siinä seisoi yksi jo valmis, joka odotti ystävänsä peilailun päättymistä. Siinä hän sitten joutessaan aloitti mun kanssa juttelun.

"Sulla on ihanan punasta toi huulipuna! Mä oikein katoin, että se loisti, kun katoin sua tosta kauempaa."
"Ai, kiitos."
"Ja sulla on tosi kiva tää hiuspanta!"
"Kiitos, mäkin tykkään tästä."
"Mä oon aina halunnu pisamia."
"Nii, onhan ne kivoja. Vaikka mä kyllä pienempänä toivoin, ettei niitä ois, mutta oon jo tottunu. Aika paljon niitä kehutaan."
"Ne tekee ihmisestä kauniin mun mielestä"
(tässä hämmennyin ja jotain hymähdin)
"Niin siis sä olet kaunis!¨"
"Ai, kiitos... Niin säkin."

Sitten onneksi vapautui yksi koppi. Onhan se kiva, kun kehutaan, mutta kehuja tuli niin vuolaasti, että oikein hämmennyin ja tuntui kummalliselta vain sanoa kiitos, kiitos, kiitos.
Mutta kyllähän mä ilahduin.

Ruma ja vanha naama. Niin varmaan.

Viime viikolla tapahtui paljon. Huh hah hei. Mutta kaikessa on aina jotain positiivista. Jos sen muistaa, selviää mistä vain! Vaikka ei tässä mitään suuria selviytymistarinoita ollakkaan vaadittu..

Haluan jakaa viikolta yhen jutun, joka kuvaa mielestäni hyvin naiseksi kasvamisen tuskaa. Kävin 12-14-vuotiaiden tyttöjen kanssa myymässä partiolaisten adventtikalentereita. Pari heistä tyrmäsi ajatuksen heti, koska "Ei näillä rumilla ja vanhoilla naamoilla enää mitään myy!" Jaha. Myynti ei ollut hurjaa, mutta tuskin tyttöjen naamoilla oli mitään tekemistä asian kanssa, asenteella ehkä vähän. Itse myin yhden (sille ainoalle, keneltä ees kysyin, annoin muuten tyttöjen hoitaa homman). Myynnin jälkeen sanoin tytöille "Ens kerralla parempi asenne. Jos mun tällä naamalla myy, niin myy kyllä teidänkin". Sain vastaukseksi "Mutta sä ootkin tollanen superkaunis!" Jaa. En nyt tiiä siitäkään, mutta n. 10 vuotta heitä vanhempi silti. Että "Vanha naama" ei ainakaan käy syyksi tähän. Vaikka toki joo, kyllähän ne söpöt ja pienet 7-9-vuotiaat myyvät usein paremmin, mutta jos joku oikeasti haluaa tukea partiotoimintaa, ei hänellä mitään naamarajaa ole. En ainakaan usko.
Aamulla katottiin uusintana The Voice Kidsiä. Pojat on söpöjä ja selkeesti lapsia. Tytöt on luonnostaan nättejä, mutta miks ne on pitäny pukea niin aikuismaisesti ja meikata vahvasti? Niinku miks? Mielestäni kaikki naisten ikinä saamat kauneuspaineet johtuu juuri tuosta. Pienestä asti täytyy näyttää joltain, mitä ei oikeasti edes ole. Pojilla on tässäkin paljon helpompaa. Koko ajan vain nuoremmat kokee naamansa rumaksi, jos telkkarissa samanikäiset on viimesenpäälle laitettu. En yhtään ihmettele syömishäiriöitä tai sitä, että niin nuoret pukeutuu kuin aikuiset ja meikkaa kovasti. Se tulee ulkopuolelta. Ei mulle tullut tuon ikäisenä mieleenkään meikata (kuin korkeintaan vähän huulikiiltoa ja kynsilakka. Niin ja sitten oli se famulta saatu glitter-ripsari. Saatoin olla jo 13 tai 14v). Ei tullut mistään ulkopuolelta paineita näyttää hyvältä ennenkuin vasta vähän myöhemmin. Toki on aina ollut niitä, jotka on tosi nuorena alkanut panostamaan siihen, miltä näyttää, mutta ei se aiemmin ole luonut muille paineita.
Ja miksi ne paineet luodaan vain tytöille? Onneksi ei tarvitse ikinä enää olla teini-ikäinen ja kokea niitä naiseksi kasvamisen tuskia. Nyt kaikki ulkopuolelta tulevat paineet osaa jo käsitellä. Ainakin vähän paremmin. Kaikki tuki niihin kasvukipuihin!