Työkaverihaikeus

Tiiättekö, kun on sellasia työkavereita, joien kanssa viihtyy töissä? Se on hyvä, jos niitä on paljon. Se on yleensä myös todennäköisempää, että on enemmän sellaisia kuin niitä, joien kanssa ei viihy. Ainakin, jos on oman alan töissä ja omanlaisessaan paikassa..
Sitten on niitä työkavereita, joissa on jotain enemmän. Että oikein itkettää, jos toinen lähtee*. Että edelleen pitkän ajan päästä miettii, mitä se tekisi tietyssä tilanteessa. Sellaisen kanssa töitä tehdessä täytyy keskittyä muita enemmän siihen, että työ pysyy pääasiana. Niinkuin se yleensä pysyykin, jos myös ammattitaito ja kiinnostus työhön on suunnilleen saman tasoista (toki ammattieroja on aina). Mutta sitten, jos se lopettaa ja itse jatkaa, täytyy keskittyä entistä enemmän siihen, että keskittyy työhön työnä eikä haikaile lopettanutta. Sitten kun se lopettaa, niin myös työ muuttuu. En tiiä miks, mutta se tuntuu jotenkin erilaisesta. Kai se on joku kemia-juttu. Kyllä tyypeillä on merkitystä, vaikka kaikkien kanssa tuliskin toimeen. Kaikkien kanssa ei vain tunne samoiten. Se on jännää.
Edelleen tulee mieleen tietyissä tilanteissa, mitä toinen on sanonut samanmoisessa ehkä noin vuosi sitten. Että vasen oikea variksenpoikia sitten vaan!

Mulla on yks ihan erityinen semmoinen. En osaa ees sanoa, miksi siitä ikinä tuli niin erityinen. Jotenkin se vain meni niin. Yritetään säännöllisesti tavata, vaikka joku suurempi voima tuntuu olevan tapaamisia vastaan. Tänään se kuitenkin onnistui ja jotenkin on ihan erilainen fiilis kuin yleensä iltaisin. Silleen positiivisesti.

Että tiedä nyt sitten, olet elämässäni erityinen!


*näköjään riittää, että kirjoittaa tälläistä tekstiä joskus myöhemmin..