Vietin kesäkuun lähes kokonaan entisessä kotikaupungissani. Ja heinäkuun ensimmäisen viikon. Olin kesätöissä entisessä työpaikassani (tai tavallaan se ei ole entinen, olen sieltä opintovapaalla). Olen käynyt Helsingissä säännöllisen epäsäännöllisesti muutostani asti, n. kerran kuussa. Vierailut ovat kuitenkin olleet melko lyhyitä, yleensä (pidennetyn) viikonlopun mittaisia. Mua on vähän harmittanut, kun on tuntunut, ettei ihmisillä ole aikaa nähdä, kun olen ollut siellä. Mullahan ois lähinnä aikaa, muilla pyörii sama arki kuin aina ennenkin.
Tällä kertaa olin niin paljon kauemmin, että oli myös enemmän päiviä, jolloin nähdä ihmisiä. Vaikka toisaalta myös niin kauan, että mulla pyöri arki siellä. Ekoina viikkoina tekemistä työn lisäksi oli verrattain vähän. Loppua kohden tahti kiihtyi ja viimeisellä viikolla piti sopia aikarajoja ja vaihtaa kaveria lennosta, kun se sattui olemaan muille paras viikko nähdä. Onneksi olin sen jo lomalla..
Tavallisesti pyrin välttämään useamman asian buukkauksia samalle päivälle, jotta ei tarvitse kiirehtiä vaan voi ottaa rauhassa asioille juuri sen ajan, joka niihin kulloinkin kuluu. Nytkin vähän harmitti, että niitä piti sopia samoille päiville, kun aiemmin oli ollut niin paljon vapaata, mutta toisaalta oli myös ihanaa, että oli niin paljon kaikkea putkeen. Tuli tunne, että musta välitetään ja että olen tärkeä. Se tunne tahtoo usein kadota arjen murheisiin.
Tämä kerta oli hieman poikkeuksellinen myös siksi, että näin monta sellaista, joiden kanssa ollaan tunnettu kauan, mutta joiden kanssa ei pidetä tiiviisti yhteyttä ja näkemisvälitkin venyvät usein pitkiksi, jopa vuosiin. Ihanaa huomata, että myös sellaiset tyypit pysyy, ajan kulumista ei huomaakkaan, kun nähdään.
Vikan viikon buukkauksiin tein yhden poikkeuksen. Perjantai iltapäivälle en sopinut kuin yhdet treffit, koska ne olivat poikkeukselliset. Yksi tärkeimmistä ystävistäni muutti vuosi sitten toiselle mantereelle. Hän on nyt käymässä Suomessa ja lähtee sitten vielä toiseksi vuodeksi pois. Olemme olleet tiiviisti yhteydessä koko vuoden, mutta ei se ole sama asia. Nyt olimme sopineet näkevämme enkä halunnut kiirehtiä. Sovin mieluummin muut näkemiset peräkkäin, Suomessa olevia on helpompi nähdä "koska vain" uudestaan, jos tuntuu, että juttu jää kesken. Vaikka olimme jo valmiiksi sopineet muitakin näkemisiä hänen Suomi-lomalleen, on se kahden vuoden tarpeisiin verrattain vähän, joten halusin pitää sen avoimena.
Kiitos Helsinki, kohtelit mua hyvin. Kiitos kaikki rakkaat siellä, onneks ootte! Mä oon aina täällä, koska vaan saa laittaa viestiä, vaikkei ois ees asiaa. Mulla on ainakin niin vahva Ihminen laittaa viestiä, jos sitä kiinnostaa-ajattelu, että helposti jää taka-alalle ne, jotka ei arjen kiireissä ehdi pitää yhteyttä tai joiden kanssa vaan tuntuu ajautuneen eri suuntiin, vaikka mulla on ollut useita sellaisia, joita edelleen mietin säännöllisesti. Silti ei vaan jotenkin kehtaa ottaa yhteyttä, entä jos se on itse halunnut etääntyä? Siksi on niin hienoa huomata, että on myös niitä, jotka ovat halunneet pysyä siellä, vaikkei usein ollakkaan yhteydessä. Mulla ei ole ketään, josta olisin joskus halunnut luopua. Silti asiat vaan ovat menneet niin, että osa tuntuu kadonneen. Harmittelen sellasia välillä, mutta en kuitenkaan oo tarpeeks rohkea ottaakseni yhteyttä. Ootko sä?
(Otsikko Reino Nordinin biisistä Antaudun)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti