PMMP oli Vain elämää

Pää on jotenkin tyhjentynyt. Viikko on ollut rankka. Toivottavasti tästä illasta alkaisi helpottaa. (Keskiviikko oli kyllä täydellinen, saunaa ja rentoa oloa Naisista parhaan kanssa, mutta ei sekään kaikkea pelasta). Syksy on muutenkin ollut erityinen, tavallaan ihan positiivisella tavalla, mutta huomaan, että aika herkillä tässä mennään. Tiedän jo nyt, että kirjoituksesta tulee pitkä ja sekava eli lue omalla vastuulla...

Ystävä oli tänään viiniseurana ja ohjelmana Vain elämää. Hän varmisti aamulla, että onhan mulla varmasti toimiva telkkari. Jep, vähän hassu kysymys, mutta Vain elämää on nähtävä juuri tänään.
Hei, Paula Vesalan päivä! Se on Se juttu. PMMP, ooh.

Puhuttiin sarjasta viime viikolla töissä ja siitä, onko hyvä vai huono, kun artistit kirjoittavat sanoituksia uudestaan. Olin sitä mieltä, että se on hyvä, koska tarkoituksena on kuitenkin tehdä biiseistä omia versioita. Kunhan se tehdään niin, että alkuperäinen biisi on uudessa versiossa selkeästi läsnä. Tämän sanottuani tajusin kuitenkin, että mulla saattaa olla hankaluuksia sulattaa asia PMMPbiisien kohdalla. Ne on näillä korvilla kuunneltu ja tällä suulla laulettu niin monet kerrat, että osaisin suuren osan niistä varmaan unissanikin.

Kirjoitin vikasta keikasta ja suhteestani bändiin lähes vuosi sitten täällä. Tekstissä kirjoitin, ettei elämäni lopu bändin lopettamiseen tai edes koe elämässäni suurta muutosta sen takia. Se on ihan totta, mutta tänään jotenkin iski todellisuus kovempaa kuin ajattelin. Koska lopettamisuutinen tuli silloin hyvissä ajoin ja olin viimeisellä keikalla, siihen ehti tottua. Täytyy tunnustaa, etten ehkä ole kuunnellut yhtään kokonaista levyä keikan jälkeen. Sen takia, ettei iske liian suuri haikeus. Osa biiseistä pyörii Spotifyn soittolistoilla ja muualla, mutta ei ne yksittäin aiheuta mitään ylitsepääsemätöntä kaipuuta vaan ylläpitää sitä hyvää, mitä Paula ja Mira urallaan saivat aikaan. Paitsi nyt olen kuunnellut kyseistä bändiä viimeisen tunnin. Mutta tää fiilis on jo päällä, niin eikai tässä enää mitään menetettävää ole tällä erää.

Mutta sitten tänään. Oh. Arvasin heti kun Vain elämää-tähdet julkaistiin, että Paula Vesalan päivä voisi olla mulle paha. Hyvällä tavalla paha. Mutta emmä aatellut, että se ihan näin. Että se pistää taas pohtimaan sitä suhdetta, joka päättyi yli neljä vuotta sitten tai niitä kaikkia muita muistoja ja tilanteita, joihin PMMP liittyy. Niitä on paljon. Enemmän kuin ikinä voisi edes kuvitella. Kaikista biiseistä tulee joku juttu tai tyyppi tai tapahtuma mieleen. Bändi on oikeesti ollut mulle se kaikista kovin ikinä. Mutta olen edelleen samaa mieltä kuin melkein vuosi sitten postatessani, etten ole fanaattinen fani. Vierastan fani-sanaa edelleen. Ei sitä bändin ja niiden biisien tärkeyttä sillein oo ees tajunnut. Silloin vain, kun alkaa miettimään että hei, tää liittyy siihen ja tää tohon ja oho, tää ja tää ja tääkin liittyy johonkin.
Jakso oli ehkä sen takia ns. pahempi kuin ajattelin, koska biisit olivat itsessään aika rankkoja ja moni versio melkein rankempi kuin alkuperäinen. Paitsi Vesa-Matti Loirin Rusketusraidat, mutta sehän olikin oma lukunsa.
Ja taustallahan tässä tosiaan on se rankka viikko ja yksi kauan pyöritelty mahdollinen-kaukosuhde-kuvio. Että kuuntele siinä sitten uusia (mahtavia) versioita biiseistä, jotka on merkinnyt sulle paljon ja vielä tyypin kanssa, joka kokee kaiken aika samalla tavalla. Vielä kun melkein kaikki oli niitä surumielisiä.. (Ja siis väärin ei saa ymmärtää, ei tässä mitään surua ole elämässä. Vähän haikee fiilis tänään ja yleisesti paljon selviteltävää, mutta ihan positiivisesti.) Tavallaan onneksi suurin osa niistä kaikista läheisimmistä biiseistä jäi pois.
Ooh, jaettiin PMMP haikeus ja päätettiin yhteinen ilta kattomalla keikkataltiointia vuodelta 2007.

Kiitos illasta ihana, tää oli täydellinen tapa jakaa tämä!

Tää kiteyttää kaiken. Kuuntele sanat.

Ei mulla muuta.