Huh. Sunnuntaina se oli. PMMP:n viimeinen keikka.
Kyllä sitä olikin ootettu, elokuussahan liput ostettiin. Muistan edelleen sen Pakko saada liput-tunteen, kun vikan keikan julkistamisen jälkeen loppumatka pyörällä töihin sujui kepeämmin ja nopeammin kuin ikinä. Ja sitten netti ei ees toiminu.. Mutta onneksi lippuja oli vielä myöhään illalla ja sain kuin sainkin omani. Silloin lokakuun loppu tuntui niin kaukaiselta. Siihen on hei kaks kuukautta! Keikkaa odotettiin sekä innolla että kaiholla. Se on sitten ihan oikeesti se vika kerta!
Bändiin ja sen biiseihiin ja siihen kaikkeen liittyy niin paljon muistoja. Se linkittää yhteen niin monta elämäni tärkeää kohtaa ja ihmistä ja ääh.
Sain valmistujaislahjaksi silloiselta poikaystävältäni liput Ruisrockiin. Lähinnä siksi, että siellä soittaa PMMP. Mutta, se keikka peruttiinkin (Eihän sillon pitäis synnyttämään alkaa, kun ois keikka tiedossa!). Ruississa oltiin ja oli ne onnistuneet festarit siltikin. Vähän kuitenkin harmitti..
Moneen biisiin linkittyy muistoissa se parisuhde. Ainoa edellinen..
Sunnuntain keikalla tunteet biiseihin liittyviä muistoja kohtaan oli jotenkin vahvemmat kuin aiemmin. Välillä kattelin kattoa, että pysyy kyyneleet kurissa ja välillä fiilistelin silmät kiinni mieleen tulvineita muistoja. Tuli niin paljon mieleen sellaisia juttuja, joita en oikein ollut ees muistanut. Kaikki muistot on kuitenkin hyviä (en tosin tiedä, voiko eroon liittyviä muistoja kuvata sanalla Hyvä, mutta aika kai kultaa muistot). Tämä bändi liittyy niin moneen mulle tärkeeseen ihmiseen, että kyllä siinä muistoja riittää. Kymmenen vuotta ja kymmeniä ihmisiä. Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?
Vaikka kaikki muistot ei ookkaan ihan niin hilpeitä, oli koko keikan ajan todella lämmin ja hyvä olla. Ei ikävienkään muistojen tarvitse tuntua pahalta. Kaikessa on kuitenkin jotain hyvää ja kaikesta oppii. Eikä elämä voi olla jatkuvia ruusuja.
Keikan viimeisenä kuultu Tytöt taisi herättää vahvimpana koko keikan pinnassa olleet tunteet. Pelkkiä positiivisia, rakkaudellisia ja suloisia muistoja. Silloin oli pakko nousta ylös .ja tanssia vaikka muuten keikka kului tuolitanssin merkeissä.
Biisi liittyy niin vahvasti meihin, muhun ja mun naisiin. Biisin tarina meiän elämässä alkoi toissa kesänä, kun oltiin hengailtu kahen ihanimman naisen kanssa toisen heistä kotona. Ilta kului ja oli aika lähteä. Lähettiin pyöräillen saattamaan toista junalle, minä omalla pyörälläni ja saatettava toisen pakkarilla. Matkalla luukutettiin puhelimella Tyttöjä. Koska meillä oli niin mukavaa, poljettiin ystävä kotiin asti. Ja sitten kaksin takaisin lähtöpisteeseen yökyläilemään.
Murut, tää on teille. Puss.
Huomaan tekstin olevan sekava. En oikein ees tiiä, mitä halusin tässä postauksessa tuoda julki. En osaa enkä halua erityisemmin arvioida keikkaa. Sillä ei ole mitään väliä. Jos arviot kiinnostaa, voi lukea iltapäivälehtiä tai muita. Olihan se ihan mieletön, mutta mitä siitä enempiä jaarittelemaan..
En myöskään koe olevani fanaattinen fani, jonka elämä loppuu tähän. Tai ees kokee suurta muutosta. Vierastan Fani-sanaa, siitä tulee jotenkin todella fanaattinen olo enkä koe olevani sellainen minkään asian suhteen. Enkä ees halua harmitella sitä, että kaikki loppui, ei asiat siitä muutu.
Kyllä mua harmittaa, ettei keikkoja enää ole, mutta olen nähnyt niitä monia ja kaikki todella hyviä, pärjään niillä muistoilla. Viimeinen kruunasi kaiken. Se oli varmaan sen tarkoituskin. Lievittää mahdollista tulevaa ikävää muistolla siitä, että lopetus oli upea. Se ei mielestäni jättänyt mitään kesken vaan niputti täydellisesti kaiken sen, mitä on ollut 10 vuotta. Tää oli tässä, kiitos ja näkemiin.
Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka mitä ja ehkä loputtomiin. Siitä tulisi kuitenkin vain niin pitkä, sekava ja poukkoileva, ettei siinä olisi mitään järkeä. Kirjoitan näitä tekstejä lähinnä itselleni muistoksi enkä varmasti jaksaisi pidempää lukea edes ikäväkaipuisena. Saati jos tätä joku muu lukee, niin vielä vähemmän. Säästän siis siltä ja pyörittelen loput muistot ja muut ajatukset aiheesta mielessäni sen aikaa kun ne siellä pyörii ja aika-ajoin kaivan niitä sieltä sopivan hetken tullen. PMMP ei niin vain mielestä katoa. Oo siellä jossain mun.
Sanoituksissa olisi varmasti valtavat määrät hyviä pätkiä lopettamaan tämä Viimeinen valitusvirsi. Mutta ei kai tätä kannata loputtomiin pitkittää, joten valitsin kaikista kuvaavimman. Pätkä on tuoreesta jäähyväisbiisistä Valloittamaton.
Jos oisin voinut nauraen
jäähyväiset vaihtaa
Mut joskus uusi huominen
eilistään se kaihtaa
Jos tyytyy kuuntelemaan merisään
ei tunne myrskyn vaaraa veneellään
ja eessä siellä on vain valloittamaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti