Mietin tässä, että mikä järki on sellasessa pakollisessa valokuvaamisessa. Siis päiväkoti-, koulu-, kerho- yms. valokuvissa. Että lapset puetaan tavallista siistimmin ja kotona harjoitellaan hymyilemistä. Muista sitten hymyillä kuvaajatädille tai -sedälle. Entä jos ei hymyilytä?
Pue itse päällesi vähän epämukavat (tai ainakin epäkäytännölliset) vaatteet ja mene pönöttämään selkäsuorassa siistiin riviin kun joku ventovieras lepertelee musta laatikko naaman edessä ja heiluttaa kädessään pehmolelua. Ja aina välillä joku vilkkuu. Miten pidät edes silmät auki? Hymyile siinä sitten vielä. Ja jos hymyilet, niin vieruskaverisi ei varmasti tee sitä. Tai vähintään takanasi istuvalla on sormet suussa, silmät kiinni tai hame vinossa. Muttakun kotona harjoteltiin, niin kyllähän se nyt sitten onnistuu. Tai sitten ei.
Virallisiin kuvauksiin on ihan liian suuret odotukset. Tilannehan on ihan älytön. Lapsen kannalta. Hymyile kauniisti ventovieraalle tyypille. Mikä vaatimus! Mun mielestä osottaa lapselta (etenkin alle 3-vuotiaalta) positiivista kasvua ja kehitystä, jos hän ei luota hymyn vertaa ihan keneen vaan. Vaikka ei niissä hymyilevissäkään mitään vikaa ole. Tottakai päiväkotikuvat ja muut on onnistuessaan ihania. Ja vaikka se lapsi ei hymyile, on se silti söpö. Ainakin vanhempien silmissä, yleensä myös muiden. Niin onko sillä sitten väliä? Lapsista otetaan arjessa ja juhlassa niin paljon kuvia, että eiköhän johonkin ole se maailman valloittavin hymykin tallennettu. Ei kaikkea toivoaan kannata yhteen päivään laskea. Vähintäänkin juuri silloin on naamassa naarmu tai paidassa ryppy, mutta hei, mitä sitten? Itsessään rutiineista poikkeaminen on jo niin iso juttu, että se pistää isommankin pään sekaisin. Ei siinä paljoa hymyn harjoitteleminen auta.
Onhan niitä kuvia myöhemmin kiva katsoa ja kaikkia muistoja muistella, ei siinä mitään. Ja ite ovat ne tädit ja kuvaajatkin työnsä valinneet. Mutta silti, tarviiko sitä niin vakavasti ottaa? Mitä sitten, jos sukkiksista pilkahtaa haarakiila, ei sitä kukaan katso. Kenenkään päiväkotimuistot ei rajoitu siihen, että vieruskaverilla nousi mekko vähän liian ylös 2-vuotiaana tai että törmäsi pöytään kuvausta edeltävänä päivänä. Se on elämää. Sen voi ottaa rennomminkin!
Harjoittele sitä hymyä, ihan vaan varmuuden vuoksi. Viimeistään aikuisena se tulee käskystäkin, ainakin jonkinmoinen. Hymyä!
Siija:asiaa!!! :-)
VastaaPoistaPyrin kirjoittamaan vain asiaa ;)
Poista