Työviikko oli rento ja tehokas. Tällaiset on täydellistä vaihtelua sille tavalliselle, mutta on kyllä kiva palata ensi viikolla taas ruotuun.
Keskiviikkona olin isän kanssa kuuntelemassa Yonaa. Arvion voit lukea vaikka täältä. Kirjoitettu juuri niin kuin itse sen olisin sanonut, jos osaisin. Keikan jälkeen yökyläilin isällä ja sain iltapalaksi savunieriä leipiä, luksusta!
Torstaina kävin isoäidin luona. Koska hänellä ei ollut tarjota ruokaa, sain näkkileipää/hapankorppuja ja erilaisia juustoja sekä lasin punaviiniä. Ei olisi tarvinnut, mutta olihan se hyvää.
Illalla menin taas isälle, tänään siskokin oli siellä. Iltapalaksi isä teki Täydellisen munakkaan (omien sanojensa mukaan ja joo, oli se herkkua!) ja minä salaattia. Hyvää sekin.
Oli ihanaa ihan vaan olla ja nauttia.
Tänään menin töiden jälkeen pitkästä aikaa kylään huiluopettajalleni. Tai eihän hän oo ollu mun huiluopettaja moneen moneen vuoteen, mutta alkujaan oli, niin huiluopettajana hänet edelleen miellän. Oli mukava nähä pitkästä aikaa, ja perhettään myös!
Tällä viikolla on tuntunut siltä, että oon ihan oikeesti osannut olla juuri siinä hetkessä, missä on. Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Yksittäisinähän päivät pitäisi elää eikä vaan jonain massana.
On myös aiempaa enemmän uskoa siihen, että asiat ihan oikeesti menevät parempaan suuntaan!
(Otsikko leffasta Ei kiitos. Ainakin suunnilleen, en muista, menikö juuri sanasta sanaan noin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti