Ykköstakuu

Matkustan juuri äitin luota junalla kotiin. Viikonloppu oli mukavan rento, kiva kuitenkin taas palata omiin ympyröihin.

Kirjoitin menomatkan keräilyeräjunasta. Nyt juna on ihan oikeanlainen ja ajallaan. Kaipaisin kuitenkin sellaista ykköstakuuta tähän hommaan. Paikkani on numero 11, vaunussa 1. Juna lähti laiturilta 1.
Vierustoverini ei kuitenkaan ole ihan ykkösluokkainen,joka kyllä vähän vaikuttaa omaan matkustusmukavuuteeni.. Hän ei tuoksu mitenkään hyvältä ja on kooltaan lievästi sanottuna melko iso. Eli n. 1,5 tuntia sunnuntaistani menee istuessani täysin vinossa (just on monta kuukautta hieroja pakottanut välttämään kaikkea selän kiertoa,jotta sen saisi kunnolla kuntoon,mutta tähän penkkiin ei mahu suorassa) ja välttäen syvää hengittämistä nenän kautta. Meneehän se näinkin,mutta en taida jaksaa istua kotona toista 1,5 tuntia vinossa toiseen suuntaan.. Että takapakkia ainakin selälle. Noh,näillä mennään.

Haluan vielä muistuttaa,että teksti ei ole haukku eikä millään tavalla negatiiviseksi tarkoitettu lihaville/haiseville ihmisille eikä edes tälle yhdelle tietylle. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on ja tämäkin ihminen on varmasti ihan mukava,näyttää ihan leppoiselta. Halusin kirjoittaa aiheesta lähinnä siksi,että haluan muistaa sen huumorin,mikä tähän tilanteeseen liittyy. Ja myös vähän siksi,että pliis,käykää suihkussa ennen julkisiin kulkuvälineisiin astumista! Ainakin,jos tiedossa on pitkä matka.

Leppoisaa sunnuntain jatkoa ja seuraavan viikon alkua toivottaa leppoisasti vinossa istuva matkalainen.

Hymystä näkee

Joka paikassa on nykyään ständejä, jossa tarjotaan entistä parempaa puhelinliittymää, vakuutusta tai sähköyhtiötä tai kaupataan hiustenlaittoa ja meikkausta ja vaikka mitä.  Olen joskus kirjoittanut vastaavasta täällä.

Eilen kuljin Pasilan aseman läpi puhelin kädessä ja hymyilin mennessäni. Fortumin mies pysäytti ja aloitti sen perinteisen asiansa, mutta keskeytti muutaman sanan jälkeen sanoakseen "Siis, hymyilitkö mulle äsken?" Minä siinä sitten hämmentyneenä yritin jotain sopertaa, en ollut oikein edes tajunnut hymyilleeni. Sitten hän sulavasti siirtyi taas aiheeseen ja sanoin vakuuttavasti, että on Fortumin sähköt ja olen ollut oikein tyytyväinen (vaikken ollut ihan sataprosenttisen varma, että onko edes, mutta on kai.) Sittenhän hän totesi "No hyvä sitten. Hymystä huomasin, että olet Fortumin asiakas!" Ahaa, no, mikäs siinä sitten..

Hetkeä myöhemmin soi puhelin ja mulle tarjottiin parempaa sähkösopimusta ja otin sen. Loppuukohan se hymy nyt sitten?

Lisäksi haluan vielä kertoa, että muutenkin oli eilen ihan hassu päivä.
Aamulla töissä teki melkein mieli alkaa itkemään niistä kaikista muutoksista mitä siinä aamuseitsemältä heti eteen iski, mutta oikeestihan olikin sitten ihan superhyvä päivä! Hyvä me. Mun työpaikka on tehty supernaisista.

Töistä matka jatkui äitin luokse. Ja koska säädöllä oli päivä aloitettu, niin mitäs siinä sitten mitään muuta kuin säätöä loppupäiväksikään.. Juna oli hajonnut ja jouduimme lähtemään "Keräilyeräjunalla". Juna oli paljon myöhässä ja kaikki ihan sekaisin, kun paikkaliput ei pätenyt, piti istua minne mahtui ja tarvittaessa kulkea toiseen päähän, koska siellä oli enemmän tilaa. Asemillahan tästä asiasta ei tietenkään mitään kerrottu, että kaikki sekoili siellä junassa sitten. Mutta naiskonnari oli tosi kiva, sillä oli hyvin rauhoittavia ja suloisia kuulutuksia, vakuutti, että Vr hoitaa aina asiakkaansa perille ja parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka olisikin myöhästymisiä ja muita. Pahoitteli myös ylimääräisistä askelista.
Tulee aina hyvä mieli, kun huomaa ihmisen olevan oikealla alalla. (Toisin kuin ehkä se mieskonnari..)

Että sellainen päivä, oikeesti kokonaisuudessaan aika ihana, vaikka olikin ihme säätöä. Mutta silloin ehkä tuleekin just hyvä päivä, kun kaikki ei mee niinkuin ennakoi. Hyvä niin.

Yksi venähtänyt ilta ja pohdintaa elämästä

Eilen oli mukava päivä. Vietin aamupäivän tuuraamassa sudenpentukisojen (7-9v) saattajaa. Tytöt oli oikein reippaita, ottaen huomioon että tää oli niiden eka kisa ikinä. Kisan jälkeen otin päikkärit.

Sitten se päivän paras osuus. Ystävän kanssa sushille! Ja niinhän siinä kävi, että olin takaisin kotona n. 8½tuntia sen jälkeen, kun olin sieltä lähtenyt. Että sellaiset sushit..
Koska ei ollut kiire, jatkettiin sieltä Tempoon nauttimaan roséviiniä. Paikka oli ihan uusi tuttavuus, mutta varmasti käyn siellä vielä uudestaan. Pullon tuhottuamme päätimme jatkaa matkaa, vaikka määränpää olikin vielä avoin.
Ehkä ihan hyvä, että lähdettiin juuri silloin.. Ovella tuli nimittäin vastaan elämäni ensimmäinen Oikea ihastus teiniajoilta. Ei sillä, että se muhun mitään huomiota olis kiinnittänyt tai mua tunnistanut tai vaikka tunnistaiskin niin ei varmasti osaa yhdistää mihinkään. Mutta mulle se oli aikoinaan iso juttu ja aiheutti eilen kikatusrefleksin jälkeenpäin niin ihan hyvä, ettei oltu siellä samassa paikassa sitten enää. Haha. Muistan vieläkin sen ihastumistunteen ja kun tuo oli oikeasti komee (kaikki pojat, joita olin aiemmin yhtään kattonut, oli vaan söpöjä eikä siis oikeesti mitään ihastuksia). Olin kypsä ysiluokkalainen ja tuo pitkällä lukiossa (nyt ajatetuna, eihän se oikeasti ole kuin joku kolme vuotta vanhempi että siinä se valtava ikäero sitten). Lähettelin sille sähköposteja ja se kyllä kiltisti mulle vastas. Mutta voi sitä maailman hetkellistä romahtamista, kun sillä olikin tyttöystävä. Onneksi tässä on iän myötä vähän viisastunut (niin varmaan..)

Mutkien kautta päädyttiin yöleffaan! Käytiin katsomassa Vadelmavenepakolainen. Vähänkö oli hyvä!

Tää oli aika sellanen täydellinen ilta. Yleensä parhaat jutut syntyy aika extempore. Lisää näitä!

Kirjoitin kauan sitten työkaverihaikeudesta. Eilen tapaamani ystävä ei ole sama, josta silloin kirjoitin, mutta tekstissä on paljon sellaista, joka pätee myös tähän. Hauskaa tässä on se, että eilinen ystävä aikoinaan korvasi töissä sen, josta alunperin kirjoitin tuossa tekstissä. Niin se joskus menee, että hyvän tilalle tulee hyvä. Aina tuollaisissa lähtötilanteissa jännittää, että entä jos sen uuden kanssa ei synkkaakkaan yhtä hyvin ja sitten harmittaa vielä enemmän..
Parasta on se, että hyvät tyypit pysyy elämässä myös työkuviomuutosten jälkeen. Että ne mun mielestä hyvät tyypit kokee suunnilleen samoin ja haluaa myös mun pysyvän elämässä mukana.
Tiedäthän, olet tärkeä.

Bussiaamupala

Olen ollut huono aamusyöjä. Liian äkkiä heräämisen jälkeen ei pysty syömään ja sitten onkin jo niin paljon kello, että täytyy lähteä. Johtuu ehkä siitä, että olen tiivistänyt aamurutiinini minimaalisiksi, jotta voin nukkua (ja torkuttaa) aamulla mahdollisimman pitkään. Lapsena jo muistan, kun isä yritti opettaa mua syömään aamulla. Viikonloppuaamuisin sen sijaan oon kyllä syönyt ihan hyvin.
Toukokuusta syyskuuhun olen kahtena vuonna pakottanut itseni syömään rahkan joka aamu, koska työmatkapyöräilymatkaa kertyy suuntaansa noin 11 kilsaa ja sitä ei ihan tyhjin vatsoin kannata lähteä rehkimään.

Ja tadaa - tän vuoden pyöräily tuotti tulosta ja vatsa kaipaa aamulla jotain täytettä. Mutta ei edelleenkään liian nopeasti heräämisen jälkeen, joten olen keksinyt parhaan aamupalaoivallukseni:

Bussiaamupala!

Mulla on myös aiemmin ollut satunnaisesti mukana joku piltti tai muu, kun olen epätoivoisesti yrittänyt opetella aamupalaan. Nyt olen kuitenkin huomannut siitä tulleen melkein must-juttu, jee! Jotain olen oppinut (kyllä se vanha koirakin oppii uusia temppuja kun oikein yrittää..)
Yleensä nappaan jääkaapista mukaani maustetun rahkan. Lusikka mulla on laukussa aina. Tänään panostin ja laitoin pakastepurkkiin muroja ja mehukeittoa. Ooh. Musta tulee vielä mestariaamupalansyöjä! Panostan jatkossakin kyllä enemmän niihin viikonloppuaamuihin..

Niinku mä haluun!

Viime viikko oli jotenkin vaan ihan kamala ja olin valmis menemään lakkoon omasta elämästäni, tai ihan mitä vaan, kuhan joku asia olisi mennyt niinkuin mä halusin, mutta ei, kaikki meni päinvastoin.
Isä kyllä lohdutti ravintolassa itkuun pillahtanutta tytärtään sanomalla "Ei ihan kaikki oo kuitenkaan niin huonosti kuin miltä tuntuu, sulla on sentään hopeet kynnet!" Isä on paras. Ja ei ihan kaikki ollut muutenkaan, lauantaina olin huippuhyvällä Kuningasidean keikalla (vaikeuksien kautta.)
(Ja sillee oikeesti ei ees oo käynyt mitään sellaista ns. isompaa pitkään-pitkään aikaan, eikä toivottavasti käykkään, jonka kautta itkukohtaukset ja muut ois ollut enemmän  ns. sallittuja, mutta joskus vain monta pieleen mennyttä juttua laukaisee vaikka mitkä reaktiot, vaikka kyseessä olisi ihan lilliputti-asiat.)

Sitten..
Eilen kävin pitkästä aikaa bodybalancessa, ihanaa.
Tänään retkeiltiin Värinauttien "Kun yö värittää"-näyttelyyn. Se oli aika ihana.
Töiden jälkeen menin ystävän kanssa syömään (uuh, mikä tarjoilija!) ja leffaan. Paljon juttuja ja vielä enemmän naurua, hyvät mätöt, kilo karkkia, mahtileffa ja muuten vaan kaikki ihanaa. Jee.
Leffasta isän ja siskon kanssa hengailemaan (ja ooh siskonmakkarakeittoa.) Ihanaa vaan.
Eli aika ihanaa kaikki ja aika sellasta, mitä mä haluan.

Haluan vielä jakaa hyvän kirjoituksen, olkaa hyvät!

Näyttäisitkö kyyneleesi, jos et enää pelkäisi?


Nyt kun ajattelee, ei elämä ole ollenkaan hassumpaa. Kunhan nyt käy nukkumaan.

PMMP oli Vain elämää

Pää on jotenkin tyhjentynyt. Viikko on ollut rankka. Toivottavasti tästä illasta alkaisi helpottaa. (Keskiviikko oli kyllä täydellinen, saunaa ja rentoa oloa Naisista parhaan kanssa, mutta ei sekään kaikkea pelasta). Syksy on muutenkin ollut erityinen, tavallaan ihan positiivisella tavalla, mutta huomaan, että aika herkillä tässä mennään. Tiedän jo nyt, että kirjoituksesta tulee pitkä ja sekava eli lue omalla vastuulla...

Ystävä oli tänään viiniseurana ja ohjelmana Vain elämää. Hän varmisti aamulla, että onhan mulla varmasti toimiva telkkari. Jep, vähän hassu kysymys, mutta Vain elämää on nähtävä juuri tänään.
Hei, Paula Vesalan päivä! Se on Se juttu. PMMP, ooh.

Puhuttiin sarjasta viime viikolla töissä ja siitä, onko hyvä vai huono, kun artistit kirjoittavat sanoituksia uudestaan. Olin sitä mieltä, että se on hyvä, koska tarkoituksena on kuitenkin tehdä biiseistä omia versioita. Kunhan se tehdään niin, että alkuperäinen biisi on uudessa versiossa selkeästi läsnä. Tämän sanottuani tajusin kuitenkin, että mulla saattaa olla hankaluuksia sulattaa asia PMMPbiisien kohdalla. Ne on näillä korvilla kuunneltu ja tällä suulla laulettu niin monet kerrat, että osaisin suuren osan niistä varmaan unissanikin.

Kirjoitin vikasta keikasta ja suhteestani bändiin lähes vuosi sitten täällä. Tekstissä kirjoitin, ettei elämäni lopu bändin lopettamiseen tai edes koe elämässäni suurta muutosta sen takia. Se on ihan totta, mutta tänään jotenkin iski todellisuus kovempaa kuin ajattelin. Koska lopettamisuutinen tuli silloin hyvissä ajoin ja olin viimeisellä keikalla, siihen ehti tottua. Täytyy tunnustaa, etten ehkä ole kuunnellut yhtään kokonaista levyä keikan jälkeen. Sen takia, ettei iske liian suuri haikeus. Osa biiseistä pyörii Spotifyn soittolistoilla ja muualla, mutta ei ne yksittäin aiheuta mitään ylitsepääsemätöntä kaipuuta vaan ylläpitää sitä hyvää, mitä Paula ja Mira urallaan saivat aikaan. Paitsi nyt olen kuunnellut kyseistä bändiä viimeisen tunnin. Mutta tää fiilis on jo päällä, niin eikai tässä enää mitään menetettävää ole tällä erää.

Mutta sitten tänään. Oh. Arvasin heti kun Vain elämää-tähdet julkaistiin, että Paula Vesalan päivä voisi olla mulle paha. Hyvällä tavalla paha. Mutta emmä aatellut, että se ihan näin. Että se pistää taas pohtimaan sitä suhdetta, joka päättyi yli neljä vuotta sitten tai niitä kaikkia muita muistoja ja tilanteita, joihin PMMP liittyy. Niitä on paljon. Enemmän kuin ikinä voisi edes kuvitella. Kaikista biiseistä tulee joku juttu tai tyyppi tai tapahtuma mieleen. Bändi on oikeesti ollut mulle se kaikista kovin ikinä. Mutta olen edelleen samaa mieltä kuin melkein vuosi sitten postatessani, etten ole fanaattinen fani. Vierastan fani-sanaa edelleen. Ei sitä bändin ja niiden biisien tärkeyttä sillein oo ees tajunnut. Silloin vain, kun alkaa miettimään että hei, tää liittyy siihen ja tää tohon ja oho, tää ja tää ja tääkin liittyy johonkin.
Jakso oli ehkä sen takia ns. pahempi kuin ajattelin, koska biisit olivat itsessään aika rankkoja ja moni versio melkein rankempi kuin alkuperäinen. Paitsi Vesa-Matti Loirin Rusketusraidat, mutta sehän olikin oma lukunsa.
Ja taustallahan tässä tosiaan on se rankka viikko ja yksi kauan pyöritelty mahdollinen-kaukosuhde-kuvio. Että kuuntele siinä sitten uusia (mahtavia) versioita biiseistä, jotka on merkinnyt sulle paljon ja vielä tyypin kanssa, joka kokee kaiken aika samalla tavalla. Vielä kun melkein kaikki oli niitä surumielisiä.. (Ja siis väärin ei saa ymmärtää, ei tässä mitään surua ole elämässä. Vähän haikee fiilis tänään ja yleisesti paljon selviteltävää, mutta ihan positiivisesti.) Tavallaan onneksi suurin osa niistä kaikista läheisimmistä biiseistä jäi pois.
Ooh, jaettiin PMMP haikeus ja päätettiin yhteinen ilta kattomalla keikkataltiointia vuodelta 2007.

Kiitos illasta ihana, tää oli täydellinen tapa jakaa tämä!

Tää kiteyttää kaiken. Kuuntele sanat.

Ei mulla muuta.

Borta bra men hemma bäst

Kotona ollaan. Tai siis eilisestä asti.. Aika kivaa.
Kiva oli olla lomalla, rentoa ja mukavaa ja ainahan reissussa on ihanaa. Mutta harvoin kotiin paluu tuntuu pahalta. Ei nytkään. Vaikka siltä osin, että ei yhtään tiedä, milloin niitä sukulaisia taas näkee, joiden luona oltiin (edellisestä kerrasta on osan kohdalla 9 vuotta, että sillee..) Mutta muilta osin on kyllä kiva taas palata arkeen.

Vaikka vaatiihan tää vähän totuttelua. Anteeks mitä, miks ruokakaupassa on näin kallista? Enkö voikkaan käyä päivittäin yksillä? Eikö koko ajan lähellä olekkaan tuttuja? Pitääkö mun itse hoitaa kaikki kauppaostokset ja ruuan laitto ja ihan kaikki muukin, ihan itse? Hä, ruokakaupasta ei saa viiniä (ja Alkossa se on ihan tosi kallista)? Kukaan ei kehu mun vaatteita tai sano tykkäävänsä musta ihan tosi paljon tai pyydä taputtamaan tanssiesityksille tai pelaamaan säännöttömiä pelejä (kuten eräs ihana 4-vuotias teki)? Mitä ihmettä.. Ihan itse pitää ohjelmaakin keksiä, jos haluaa tehä jotain muuta kuin käyä töissä (että tekemistä saa ehotella, kiitos.)

Huomenna paluu arkeen. Aika kivaa (toivottavasti).