Pahoittelen taas viime aikoina vallinnutta blogihiljaisuutta. Vaihan työpaikkaa kuun vaihteessa ja se on luonut omat lisänsä ja haasteensa arkeen. Koska en halunnut täällä millään lailla sivuuta aihetta ennenkuin se on virallisesti tiedotettu ja koska päähäni ei ole viime viikkojen aikana mahtunut oikein muuta kuin vaihdokseen liittyviä mietteitä, on ollut helpompi jättää kirjoittamatta.
Tänään kävin sydäntä sulattavan keskustelun erään neljä vuotiaan kanssa siinä lähtöhetkellä eteisessä.
"Millon sä sitten lähdet pois?"
"Ai kokonaan? Kahden viikon päästä."
"Minne sä lähdet?"
"Toiseen päiväkotiin hoitamaan toisia lapsia."
"Ai ketä?"
"Emmä tiedä niiden nimiä, mutta toisia lapsia kuin täällä."
"Miksi sä lähdet?"
"Koska se toinen paikka on lähempänä mun kotia."
"Vai siksi, että mä löin sua sählymailalla?"
(Keskustelu kyllä jatkui vielä tästä. Ja ei, en lähde siksi..)
Hän ihan tosissaan siinä kysyi, että lähdenkö hänen takiaan. Voi rakas lapsi.
Jo sais päivittäin olla joku vaihtamassa paikkaa, jos pitäisi syynä sitä, että joku mojauttaa jollain. Tänään sain jääpalasta nenään ja ei, en lähde senkään takia.
Eräs oli ensimmäisenä huolissaan siitä, että kuka hänelle jatkossa tekee ranskanletit.
Voi rakkaat lapset. Lähteminen on vaikeaa, mutta toivottavasti uudessa on vähintään yhtä ihanaa sitten kun sisään pääsee. Aina on riski vaihtaa hyvästä, mutta mitään ei kokeilematta saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti