PMMP oli Vain elämää

Pää on jotenkin tyhjentynyt. Viikko on ollut rankka. Toivottavasti tästä illasta alkaisi helpottaa. (Keskiviikko oli kyllä täydellinen, saunaa ja rentoa oloa Naisista parhaan kanssa, mutta ei sekään kaikkea pelasta). Syksy on muutenkin ollut erityinen, tavallaan ihan positiivisella tavalla, mutta huomaan, että aika herkillä tässä mennään. Tiedän jo nyt, että kirjoituksesta tulee pitkä ja sekava eli lue omalla vastuulla...

Ystävä oli tänään viiniseurana ja ohjelmana Vain elämää. Hän varmisti aamulla, että onhan mulla varmasti toimiva telkkari. Jep, vähän hassu kysymys, mutta Vain elämää on nähtävä juuri tänään.
Hei, Paula Vesalan päivä! Se on Se juttu. PMMP, ooh.

Puhuttiin sarjasta viime viikolla töissä ja siitä, onko hyvä vai huono, kun artistit kirjoittavat sanoituksia uudestaan. Olin sitä mieltä, että se on hyvä, koska tarkoituksena on kuitenkin tehdä biiseistä omia versioita. Kunhan se tehdään niin, että alkuperäinen biisi on uudessa versiossa selkeästi läsnä. Tämän sanottuani tajusin kuitenkin, että mulla saattaa olla hankaluuksia sulattaa asia PMMPbiisien kohdalla. Ne on näillä korvilla kuunneltu ja tällä suulla laulettu niin monet kerrat, että osaisin suuren osan niistä varmaan unissanikin.

Kirjoitin vikasta keikasta ja suhteestani bändiin lähes vuosi sitten täällä. Tekstissä kirjoitin, ettei elämäni lopu bändin lopettamiseen tai edes koe elämässäni suurta muutosta sen takia. Se on ihan totta, mutta tänään jotenkin iski todellisuus kovempaa kuin ajattelin. Koska lopettamisuutinen tuli silloin hyvissä ajoin ja olin viimeisellä keikalla, siihen ehti tottua. Täytyy tunnustaa, etten ehkä ole kuunnellut yhtään kokonaista levyä keikan jälkeen. Sen takia, ettei iske liian suuri haikeus. Osa biiseistä pyörii Spotifyn soittolistoilla ja muualla, mutta ei ne yksittäin aiheuta mitään ylitsepääsemätöntä kaipuuta vaan ylläpitää sitä hyvää, mitä Paula ja Mira urallaan saivat aikaan. Paitsi nyt olen kuunnellut kyseistä bändiä viimeisen tunnin. Mutta tää fiilis on jo päällä, niin eikai tässä enää mitään menetettävää ole tällä erää.

Mutta sitten tänään. Oh. Arvasin heti kun Vain elämää-tähdet julkaistiin, että Paula Vesalan päivä voisi olla mulle paha. Hyvällä tavalla paha. Mutta emmä aatellut, että se ihan näin. Että se pistää taas pohtimaan sitä suhdetta, joka päättyi yli neljä vuotta sitten tai niitä kaikkia muita muistoja ja tilanteita, joihin PMMP liittyy. Niitä on paljon. Enemmän kuin ikinä voisi edes kuvitella. Kaikista biiseistä tulee joku juttu tai tyyppi tai tapahtuma mieleen. Bändi on oikeesti ollut mulle se kaikista kovin ikinä. Mutta olen edelleen samaa mieltä kuin melkein vuosi sitten postatessani, etten ole fanaattinen fani. Vierastan fani-sanaa edelleen. Ei sitä bändin ja niiden biisien tärkeyttä sillein oo ees tajunnut. Silloin vain, kun alkaa miettimään että hei, tää liittyy siihen ja tää tohon ja oho, tää ja tää ja tääkin liittyy johonkin.
Jakso oli ehkä sen takia ns. pahempi kuin ajattelin, koska biisit olivat itsessään aika rankkoja ja moni versio melkein rankempi kuin alkuperäinen. Paitsi Vesa-Matti Loirin Rusketusraidat, mutta sehän olikin oma lukunsa.
Ja taustallahan tässä tosiaan on se rankka viikko ja yksi kauan pyöritelty mahdollinen-kaukosuhde-kuvio. Että kuuntele siinä sitten uusia (mahtavia) versioita biiseistä, jotka on merkinnyt sulle paljon ja vielä tyypin kanssa, joka kokee kaiken aika samalla tavalla. Vielä kun melkein kaikki oli niitä surumielisiä.. (Ja siis väärin ei saa ymmärtää, ei tässä mitään surua ole elämässä. Vähän haikee fiilis tänään ja yleisesti paljon selviteltävää, mutta ihan positiivisesti.) Tavallaan onneksi suurin osa niistä kaikista läheisimmistä biiseistä jäi pois.
Ooh, jaettiin PMMP haikeus ja päätettiin yhteinen ilta kattomalla keikkataltiointia vuodelta 2007.

Kiitos illasta ihana, tää oli täydellinen tapa jakaa tämä!

Tää kiteyttää kaiken. Kuuntele sanat.

Ei mulla muuta.

Borta bra men hemma bäst

Kotona ollaan. Tai siis eilisestä asti.. Aika kivaa.
Kiva oli olla lomalla, rentoa ja mukavaa ja ainahan reissussa on ihanaa. Mutta harvoin kotiin paluu tuntuu pahalta. Ei nytkään. Vaikka siltä osin, että ei yhtään tiedä, milloin niitä sukulaisia taas näkee, joiden luona oltiin (edellisestä kerrasta on osan kohdalla 9 vuotta, että sillee..) Mutta muilta osin on kyllä kiva taas palata arkeen.

Vaikka vaatiihan tää vähän totuttelua. Anteeks mitä, miks ruokakaupassa on näin kallista? Enkö voikkaan käyä päivittäin yksillä? Eikö koko ajan lähellä olekkaan tuttuja? Pitääkö mun itse hoitaa kaikki kauppaostokset ja ruuan laitto ja ihan kaikki muukin, ihan itse? Hä, ruokakaupasta ei saa viiniä (ja Alkossa se on ihan tosi kallista)? Kukaan ei kehu mun vaatteita tai sano tykkäävänsä musta ihan tosi paljon tai pyydä taputtamaan tanssiesityksille tai pelaamaan säännöttömiä pelejä (kuten eräs ihana 4-vuotias teki)? Mitä ihmettä.. Ihan itse pitää ohjelmaakin keksiä, jos haluaa tehä jotain muuta kuin käyä töissä (että tekemistä saa ehotella, kiitos.)

Huomenna paluu arkeen. Aika kivaa (toivottavasti).

Hei me lennetään! Ihan kohta.

Juuri kun työntekoon on loman jälkeen tottunut on taas loma. Oho. Tällä kertaa maisemat vaihtuu oikein kunnolla, ooh, tää tulee tarpeeseen! Torstaina nousee lentokone ja suuntaa Espanjaan.
Matkaa on ootettu niin kauan, että mitä lähemmäs se on tullut, sen kaukaisemmalta se on tuntunut. Että onhan tässä vielä aikaa tehä sitä ja tätä mutta oho! Sunnuntaina iski todellisuus että ei olekkaan.
Olin toivonut näkeväni ennen reissua suurimman osan ystävistäni, tekeväni kotonani suursiivouksen, hoitavani kaikki to do-listoilla roikkuvat hommat, pakkaavani ajoissa ja treenaavani kunnolla. Ja kuinkas sitten kävikään. Tajusin sunnuntaina että kohta lähetään ja eihän tässä enää oikein mitään kerkiä. Noh, ehtiihän sitä sitten reissun jälkeenkin... Pakkaaminen tosin olisi hyvä tehä ennen matkaa, mutta sekin jää viimeiseen iltaan. Kaatosateesta kotiutuessani en kauhean hyvin osannut asennoitua tohon viikkoon +30asteessa. Kasasin kyllä tavaroita matkalaukkuun, mutta kyllä se vähän hienosäätöä vaatii. Huominen iltaohjelma on siis selvillä.

Miksköhän aina käy niin, että on muka paljon aikaa ja sitten oho, ei ookkaan yhtään ja edelleen kaikki tekemättä? Tai sitten vain mulle käy näin.. Mutta ei se haittaa, ei ainakaan käy elämä tylsäksi.

Kaksi työpäivää. Ja toisen lopuksi suuntaan lentokentälle. Vähiin käy, jee.

Rakkaus on sodan kaltainen ja kaikki keinot sallitaan melskeissä sen

Musiikilla on suuri rooli elämässäni. Kuuntelen sitä paljon kotona ja tykkään käydä keikoilla. On paljon biisejä, jotka liittyy johonkin tiettyyn tilanteeseen tai tyyppiin tai siitä tulee mieleen jotain aivan erityistä. Välillä hyviin biiseihin jää vaan koukkuun ja ne tuntuu sopivan ihan mihin vain.

Tässä on uusin. Ooh. Juuri tähän syksyyn ja kohtaan niin täydellinen.

Jenni Vartiainen - Eden

(Otsikko on biisistä)

Muutoksia vaikkei mikään olekkaan muuttunut

Tässä on nyt käynyt niin, että koneen käyttöni on vähentynyt ihan minimiin. Ei vain tule oltua koneella, puhelimella saa hoidettua suurimman osan asioista enkä iltaisin jotenkin jaksa avata tietokonetta. Se onkin niin hirveän vaikeaa.. Tämän päivittäminen puhelimella on ihan kamalaa. Siksi tää aina vaan jää ja jää, vaikka musta ois tosi kiva kirjoittaa blogia. Mutta tavallaan tähän ei tuu sellasta Pakko käyä postaamassa, kun teen tätä lähinnä itselleni. Ei tule sellaista fiilistä, että joku odottaa postausta niin ei tule päivitettyä. Eikä mulla oikeen oo ees ollut tässä mitään kirjoiteltavaa. Yritän kuitenkin syksyn tullen päästä taas tähän kirjoitusmoodiin (kuten olen aiemmin sanonut yrittäväni, mutta ehkä nyt sitten...)
Kauheesti kaikkea koko ajan tapahtuu ja välillä tuntuu että niin paljon, ettei perässä pysy. Vaikka tavallaan ei kuitenkaan tapahdu mitään.
Kaikki rullaa entiseen malliinsa, paitsi että liikkuminen on vähän jäänyt. Viime viikolla piti startata salilla käynti taas kunnolla kun työmatkapyöräily päättyi mutta sitten iskikin tajuton räkäpää, niin jumppaa siinä sitten. En. Räkäpää katosi ilman kuumetta ja olo alkaa olemaan normaali. Ääni vielä hetkittäin menee maahan, mutta muuten ei mitään. Eli treenaamaan jee!

Olen ollut paljon ystävien kanssa. Ne on ihania. Eilen oli tyttöjen ilta, kiitos murut. Sitten täällä on käynyt kaikkia syömässä. Sen siitä saa kun tekee armeija-annoksia ruokaa! Tai siis kivahan se on, musta on kiva kestitä muita! Että tervetuloa useammin vain.
Ihanaa on myös, että yks ihana muutti Rovaniemeltä takaisin Helsinkiin jee! Ystävyyttä on helpompi ylläpitää kun tapaaminen on helpompaa eikä tarvitse sovittaa kaikkia menoja pariin päivään.

Partiota on tehty kovasti. Halutaan mainostaa meiän hyvää meininkiä ja saada kaikki mukaan! Tulkaa!

Viikko vielä Suomea ja sitten - tättärää - lentokoneella Espanjaan!